Vanhat tahtovat jatkaa, nuoret potkia heidät pois (11.5.2009)

Lamasta ei tykkää lapsikaan (11.5.2009)

Pidä alaisista kiinni, pomo! (8.5.2009)

Menkää kotiin, työntekijät (29.4.2009)

Nostaako lama koulutuksen laatua? (24.4.2009)

Sosiaalijohtajan kallis kevätremontti (23.4.2009)

Sanon sen kukkasin (24.4.2009)

Lisää vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa työelämään (21.4.2009)

Leikitään johtajaa! (20.4.2009)

Lamapomoja on kahta laatua (28.4.2009)

(Julkaistu T-lehdessä 3/2008)

Luovuus kukkii öisin

Yhteiskunta kahdessa vuorossa

Anna sisäisen kellon määrätä

Rauhoita aamut. Heräsitpä sitten kuudelta tai kymmeneltä, älä pilaa aamuasi sähläämisellä ja turhalla kiireellä. Anna sekä mielen että kehon herätä päivään kaikessa rauhassa.

 Hyödynnä valo. Kaamosmaassa B-ihminen saattaa jäädä pimeiden talvikuukausien aikana kokonaan ilman unihormoni melatoniinin erittymisen katkaisevaa valoa, jolloin unentarve tuntuu paisuvan valtavaksi. Älä huijaa itseäsi, vaan osta aurinko kotiisi eli hanki kirkasvalolamppu.

 Räätälöi oma aikataulusi. Valitse aamuluentojen sijasta iltapäivätunteja, lue tenttiin öisin – akateeminen vapaus on B-ihmisen elämän parasta aikaa! Ennen kaikkea kannattaa lopettaa stressaaminen epäsovinnaisesta elämänrytmistä ja kuunnella konservatiivisten asenteiden asemesta oman sisäisen kellonsa tikitystä.

Pakkoherätys tekee tyhmäksi

 Aikainen herätys tekee koululaisista tyhmempiä, päättelivät israelilaisen Yezreel Collegen tutkijat alkuvuodesta tekemässään selvityksessä. Tutkijat jakoivat 8-luokkalaiset kahteen ryhmään, joista toinen tuli kouluun normaaliin aikaan ja toinen sai nukkua tunnin pidempään.

(Julkaistu Young Professionals -lehdessä lokakuussa 2008)

USKALTAJA
Suuryrityksen johtajakoulutus on antanut Rasmus Valangolle, 27, mahdollisuuden kokeilla jo nuorena hyvin suuria saappaita. Loikka biologiaa opiskelleesta virkamiehestä globaalin öljy-yhtiön johtajaksi on vaikuttava – mutta yllättävän helppo.

Kaksi vuotta sitten Rasmus Valanko istui turhautuneena Ympäristöministeriössä ja pyöritteli papereita ylitarkastajana. Nyt hän johtaa Shellissä tiimiä, joka vastaa 20 miljoonan dollarin vuosihankinnoista.
Pohjanmeren yli ulottuneeseen urahyppyyn riitti syitä, tärkeimpänä tyytymättömyys ministeriön tarjoamiin mahdollisuuksiin.

- Valtion koneisto käy kankeasti ja päätösten vaikutukset näkyvät parhaimmillaan vasta parinkymmenen vuoden päästä. Tahdoin tehdä jotain konkreettisempaa, missä pääsisin oikeasti vaikuttamaan yhteisiin asioihin, Rasmus Valanko perustelee. Jotain Valangon luonteesta kertoo sekin, että hän valitsi uudeksi pelikentäkseen öljybisneksen, omasta mielestään ympäristöhaasteista vaikeimman.

- Isoissa firmoissa voidaan tehdä todella merkityksellisiä, taloudellisia ja poliittisia päätöksiä. Tämän olen myös kertonut, kun ympäristöihmisen päätymistä globaaliin öljyjättiin on kummasteltu.

Shelliltä löytyi kansainvälinen Graduate Programme, johon päässeille yhtiö sitoutuu tarjoamaan kolmen vuoden aikana työtehtäviä, jotka kehittävät kandidaatteja johtajiksi. Itsekin tehtäviinsä vaikuttanut Valanko arvostaa koulutuksessa juuri johtajuuden kokeilemista erilaisissa ympäristöissä ja tekemällä oppimista.

Maisemanvaihto Helsingistä Lontooseen opiskelemaan saattaisi panna monelle luun kurkkuun, mutta Valanko ei epäröinyt. Sveitsissä vietetty nuoruus ja kansainvälinen koulutus ovat totuttaneet vieraisiin kulttuureihin ja uuteen maahan solahtaminen tuntui luonnolliselta. Opiskelualan valinta ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys.

- Oli vaikea nähdä jotain uravaihtoehtoa toista parempana. Tajusin, että voisin tehdä mitä tahansa.

Valangon valintaa ei sanellut raha tai menestymisenjano, vaan oma kiinnostus.

- Mietin mistä nautin. Luonnossa olemisesta pidän tosi paljon, joten keksin että eläintiede voisi olla hyvä ja aloitin siitä.

Ensimmäisen vuoden jälkeen linja kuitenkin vaihtui ympäristöbiologiaan ja maisterivaiheessa vieläkin yhteiskunnallisempaan suuntaan.

- Pyrin tietoisesti rakentamaan koko opiskeluni monipuoliselle pohjalle ja samalla avaamaan itselleni uusia mahdollisuuksia. En ajatellut niinkään opiskelevani biologiaa ja päätyväni sitten biologin uralle, Valanko kertoo. Ympäristökysymysten huomioonottaminen on kuitenkin valikoitunut yhdeksi päämääräksi, johon hän johtamisellaan pyrkii.

Matkallaan johtajaksi Valanko sanoo tarvinneensa eniten rohkeutta – ”rohkeutta haluta johtajaksi ja rohkeutta olla siinä asemassa”.

- Johtajan roolin ja vastuun ymmärtäminen on vähän pelottavaa. Kaikki eivät tahdo edes ajatella sitä.

Luontaiseksi johtajaksi kehuttu Valanko painottaa, ettei ole joutunut tekemään nopean urakehityksensä eteen mitään – jokainen muutos on ollut oma valinta. Nuorena johtajaksi singahtanut pitää ovet auki muutokselle ja ajattelee koko maailmaa vaihtoehtona. Jollei seuraavaa, tarpeeksi haastavaa työtä löydy lähistöltä, on hän valmis lähtemään ”vaikka Guatemalaan”.

Valanko myöntää pyrkineensä aina aktiivisesti kohti johtajuutta ja ottaneensa johtajan roolin luontaisesti niin ala-asteen luokkahuoneessa kuin yliopiston kiipeilykerhossakin.

- Jos asiat eivät etene, on jonkun tartuttava ohjaksiin. Aika usein se joku olen ollut minä.

Uratikkailla ylöspäin,
Rasmus Valangon vinkit

• Ole avoin uudelle ja opi kokemuksista. Koko ajan on nähtävä tuoreita mahdollisuuksia ja uskallettava myös toteuttaa muutoksia.
• Todista työlläsi olevasi ylennyksen arvoinen ja pyydä itse uusia haasteita. Ujous ei ole nöyryyden synonyymi.
• Tarkkaile muita johtajia: jokaisen menettelytavoista löytyy sekä ihailtavaa että vältettävää.

TEKIJÄ
Dionysos Filmsin toimitusjohtaja Riina Hyytiä, 39, on kasvanut luovan alan johtajaksi tekemällä itse. Parikymppisenä yrittäjänuransa aloittanut Hyytiä on edelleen äkkiväärä, mutta ei enää tunne häpeää johtajuudestaan.

Riina Hyytiälle johtajuus oli jo nuorena itsestäänselvyys. Elokuvatuottajaksi tähdännyt Hyytiä tiesi tahtovansa olla mukana määrittelemässä alan sisältöjä ja toimintatapoja, joten oman yrityksen perustaminen oli käytännössä ainoa vaihtoehto.

- Vasta jälkeenpäin olen tajunnut olleeni aivan hullu. Taidekoululaisena minulla ei ollut sellaista varovaisuutta kuin vaikka kauppislaisilla.

Riskien ajatteleminen saa Hyytiän vatsan joskus vieläkin vääntymään, mutta hän ei suostu antamaan pelolle valtaa.

- Minun ei tarvitse harrastaa extreme-lajeja, minä olen yrittäjä, vuoden alusta uutta Dionysos Filmsiä vetänyt Hyytiä nauraa. Sopiva epävarmuus pitää myös liikenteessä ja valppaana.

hyytiä ei suostu hehkuttamaan yrittäjyyden ihmeellisyyttä. Aloittelevalle elokuvatuottajalle oma firma oli – ja on edelleen – vain yksi työväline halujen ja tavoitteiden toteuttamiseen.

- Jos pystyn työskentelemään suurten lahjakkuuksien kanssa, niin totta kai hallitsen yhden yrityksenkin! Firma on instrumentti, joka toimii tasan niin hyvin kuin sitä johdetaan.

Johtajaroolin ottaminen ei ollut 26-vuotiaalle yrittäjälle aivan yhtä mutkatonta. Hyytiä veti selvän viivan itsensä ja muun tuotantoporukan välille, vaikka toisaalta halusi olla osa homogeenista porukkaa. Lopulta hän oivalsi, että johtajakin voi olla ryhmän jäsen.

- On vain olemassa paikka, johon en voi sitä ryhmää viedä mukanani.

- Moni tunnistaa johtajan itsessään hirveän varhain, mutta sen myöntämiseen menee yleensä aikaa. Vaatii rohkeutta tunnustaa, että katsoo muita ihmisiä eri tavalla.

ristiriidan taiteellisen liehumisen ja tiukan johtamisen välillä Hyytiä torjuu tarmokkaasti. Hänen mielestään boheemius ja johtajuus eivät millään tavalla sulje toisiaan pois.

- Olen boheemi, mutta minulla on riittävästi työkaluja kääntää se voitokseni.

Luovaa alaa on myös johdettava eri tavalla kuin sellaista, jossa vain talouden mittarit ratkaisevat. Hyytiästä on kunnia saada työskennellä erityisen lahjakkaiden ihmisten kanssa.

- On suuri lahja saada vaikkapa tuore käsikirjoitus luettavaksi. Sellaisessa tilanteessa johtaja on täysin alisteinen taiteelle.

jos panee persoonansa peliin – ja juuri se on Hyytiän työkaluista ehdoton ykkönen – on aina olemassa mahdollisuus tyhmästi käyttäytymiseen, nälvimiseen ja loukkaamiseen. Siksi Hyytiä on opetellut johtamaan ihmisiä menemättä henkilökohtaisuuksiin ja antamaan palautetta asioista, ei tekijöistä.

Pehmeämpää johtamista Hyytiä ei ole napannut kirjoista tai kursseilta, vaan omien karvaiden kokemusten kautta.

- Olen tehnyt niin monta mokaa ja saanut niin monta kertaa turpaani, että oppi alkaa jo upota kalloon.

Mokilla Hyytiä ei tarkoita hauskoja pikku kommelluksia, vaan ”oikeasti isoja, hävettäviä virheitä”. Niiden myötä tuottaja-toimitusjohtajan on ollut pakko hillitä mustavalkoista luonnettaan. Edelleen sisällä kuohahtaa usein, mutta tunteet purkautuvat hallitummin: enää tuottaja ei tule lankoja pitkin.

Riina Hyytiän mielestä syvään juurtunutta johtajuutta on kuitenkin se, että vaikka katsoo taakseen, sinne ei jää tuijottamaan.

Yrittäjä johtajana,
Riina Hyytiän vinkit

• Omia heikkouksiaan voi kompensoida rekrytoimalla ihmisiä, joilla ne ovat vahvuuksia.
• Älä tee omasta esimerkistäsi numeroa, mutta toimi itse niin, kuin tahdot tiimisikin toimivan. Huonolla johtajalla ei ole oikeutta vaatia alaisilta hyvää suoritusta.
• Ilkeys ja kovuus eivät lisää johtajan vaikutusvaltaa, mutta etenkin luovalla alalla jämäkkyys on joskus tarpeen. Kiltteys ja räväkkyys mahtuvat kyllä samaan pakettiin.

ARVOISTA AMMENTAJA
Pitkä partioharrastus on painanut Kotimaa-konsernin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälän johtajuuteen leimansa. Aalto-Setälä, 42, kopioisi partiosta työelämään sosiaalisen älykkyyden lisäksi leikin.

Partiossa johtamista ei pidetä kovin erikoisena juttuna: teini-ikäinen Aalto-Setäläkin hyppäsi vartionjohtajan saappaisiin sen suuremmin miettimättä. Vasta jälkikäteen hän on ymmärtänyt, miten isossa vastuussa nuori johtaja oli ihmisten turvallisuudesta, jopa kasvatuksesta.

- Toimin partiossa johtajana, koska saimme yhdessä aikaan kivoja juttuja. En koskaan haaveillut vastuusta.

Sen sijaan toimittajanuransa partiossa aloittanut Aalto-Setälä haaveili toimituksen johtamisesta. Työelämässä hän onkin edennyt päämäärätietoisesti ja nousujohteisesti.

- Toimitusjohtajaksi tai ison median päätoimittajaksi ei päädytä vahingossa, siihen tehtävään hakeudutaan ja halutaan. Partiosta tällainen suunnitelmallisuus puuttuu kokonaan.

Hyvät, pahat ja rumat -show’hun tai Nelosen päätoimittajaksi päätyminen ovat olleet Aalto-Setälän mielestä sinänsä vain sattumia, sopivasti avautuneita mahdollisuuksia.

- Olisi kuitenkin tekopyhää sanoa, että mitään pyrkyryyttä ei olisi ollut. Bisneksessä sitä on aina.

aalto-setälällä on kokemusta useammasta johtajakoulutuksesta – esimerkiksi Helsingin kauppakorkeakoulun tulosjohtamisen ja Sitran talouspoliittisen johtamisen ohjelmista – mutta niistä kaikista puuttuu hänen mielestään partiossa oleellinen elementti, ilo.

Tunnejohtamisesta paljon puhunut Aalto-Setälä nostaakin ilon integroimisen työhön yhdeksi partion tärkeimmistä anneista. Hän tunnustautuu kuitenkin tiukaksi liikemieheksi.

- Näin iso organisaatio ei mene eteenpäin pelkästään hyvällä hengellä.

Kerran hän kuitenkin yritti virkistää pitkäksi venynyttä johtoryhmän kokousta leikillä, jossa pompitaan kyykkyyn ja ylös lorun tahdissa.

- Se ei oikein uponnut, aika monet olivat hypittämisestä kauhuissaan.

Leikit sikseen. Useimmiten Aalto-Setälä kaivaa kuitenkin työkalupakistaan partion arvoja.

- Toisten ihmisten kunnioittaminen, ympäristön suojeleminen, itsensä kehittäminen… Partion aatteet ovat erittäin kilpailukykyisiä tänäkin päivänä ja sopisivat minkä tahansa yrityksen arvoiksi.

Sotareportterinakin työskennellyt Aalto-Setälä on usein joutunut heitetyksi uusiin tilanteisiin, joissa partiossa hankittua rohkeutta ja omaa päättäväisyyttä on tarvittu.

- Kun olen vaihtanut työpaikkaa, moni on varoittanut uuden tehtävän älyttömyydestä. Ei paljon pelottanut.

Aalto-Setälän mielestä partio on myös puhdasta tilannetajun opettelua. Sitä sopisi useammankin suomalaisen harjoitella, sillä ennakkoluulottomuus ja avoimuus ovat työelämässäkin tärkeitä ominaisuuksia.

partiotaitokilpailuissa Aalto-Setälä on oppinut liike-elämässäkin kullanarvoisen kyvyn: toisinajattelun ja innovatiivisen oivaltamisen. Kerrankin rastitehtävänä oli kaataa paloruiskun avulla nopeasti mahdollisimman paljon palikoita.

- Katselin hetken muiden huhkimista ja olin varma, että suorituksessa piilisi jokin juju, kuten partiossa ja bisneksessä niin usein on. Otin sitten paloruiskun syliini ja heitin sen päin palikoita, Aalto-Setälä nauraa muistolleen.

Paloruiskun viskannut joukkue sai parhaan ajan ja tyytymättömiä katseita kisan järjestäjiltä. Samoin liike-elämässä uudet oivallukset aluksi tuomitaan – kunnes kaikki ottavat niistä mallia.

Partion opeilla paremmaksi johtajaksi, Pauli Aalto-Setälän vinkit:

• Kysy alaisiltasi mitä heille kuuluu – ja kuuntele vastaus. Sosiaalinen älykkyys on hyvän johtajan ehdoton edellytys, mutta onneksi sitä voi aina opetella.
• Uskalla kokeilla uusiakin keinoja. Anna itsesi ja alaistesi myös epäonnistua.
• Ihmisten johtamisessa tärkeintä on luottamuksellisen ja hyvän ilmapiirin rakentaminen työyhteisöön. Johtajuutta usein ylimystifioidaan, loppujen lopuksi kyse on vain siitä, että välittää ihmisistä ja toimii yhteisön puheen johtajana.

(ilmestynyt Ylioppilaslehdessä 5.3.2009, juttu luettavissa myös täällä.)

Kuva: Anna Munsterhjelm

Lavan edessä surusilmäinen klovni pussaa kirkkaanvihreää keijukaista. Värivalot lakaisevat tanssilattiaa ja jättävät parin vuoroin hämyyn, vuoroin polttavat heidän vaatteidensa räikeät sävyt puhki. Vieressä huojuu ruudullisiin pyjamanhousuihin pukeutunut takkutukka silmät ummessa – eikä todellakaan musiikin tahdissa.

Ison tilan ilma on konesavusta sakea. Teatterikorkeakoulun sisäpihalle on taiottu paperitähdillä ja ilmapalloilla riemukas karnevaali. Sinisten, punaisten, keltaisten ja vihreiden lamppujen säteet imeytyvät monen kymmenen metrin korkeudessa olevan lasikaton läpi marraskuiseen yöhön, serpentiinikiemurat valuvat pöydiltä maahan ja satuhahmot Pepistä Babariin virnuilevat esiintymislavan yläpuolella. ”Happy birthday Jesus!” huutaa katonrajassa keikkuva banderolli.

Teakin pikkujouluissa karkeloi satoja parikymppisiä, mutta meininki on kaukana siitä, millaisiksi lauantai-illan opiskelijariennot yleensä mielletään. Kimaltavia pikkutoppeja, piikkikorkoisia saappaita ja pystyyn nostettuja pikeepaidankauluksia näkyy yhtä vähän kuin jehovalaisten rukouspiirissä. Baaritiskillä ei tilata cosmopolitaneja tai nostella maljoja onnistuneille tenteille. Täällä juodaan kirkkaita suoraan povitaskusta, puhutaan vessajonossa runouden suhteesta politiikkaan ja tanssitaan humppaa harmaat villasukat jalassa. Ihmiset näyttävät hyväntuulisilta, rennoilta – ja omituisilta.

Hihhuleita, haahuilijoita, tekotaiteellisia pätijöitä. On vaikea ymmärtää taidealan opiskelijoiden rajatonta erikoisuuden tarvetta ja erottautumisen halua. Miksi joku haluaa ehdoin tahdoin näyttää siivottomalta, mauttomalta tai yksinkertaisesti rumalta? Tuleva näyttelijä tai muotoilija saa kiskoa niskaansa vaikka jauhosäkin, eikä sitä sovi arvostella – muuten saa otsaansa konservatiivisen kalkkiksen leiman. Aikuisten maailmassakin kuvataideopettajan värikkäät kaavut ovat täysin hyväksyttäviä, kun taas virkamiehelle jo satunnaiset yritykset irrotella kuviollisella solmiolla ovat liikaa. Taiteilijoilla on elinikäinen viisumi maahan, jossa ei ole käytös- tai pukeutumisetikettiä. Eivätkä he halua sinne muita.

Puoli vuotta Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja lavastustaiteen osastolla opiskellut Camilla Nenonen jakaa koulukaverinsa ”tavallisen erilaisiin” ja ”todellisiin hörhöihin”. Jälkimmäiset ovat niitä, joiden kanssa jutteleminenkin saattaa olla vaikeaa: koskaan ei tiedä, onko kaveri tosissaan vai ei.

”Täällä opiskelemista pidetään sen verran kovana juttuna, että se voi nousta päähän. Kun imago vedetään täysin yli, saattaa joku alkaa kuvitella olevansa oikeastikin luomansa mielikuvan kaltainen. Sellaisia tyyppejä on toisten taideopiskelijoidenkin hankala lähestyä.”

Kliseet baskeripäisistä rentuista versovat historiasta. Kautta aikain taiteilijat ovat olleet vallanpitäjien palveluksessa, mikä on heijastunut heidän pukeutumiseensa, kertoo Mozartin viimeinen vuosi -radiosarjassaan Kari Rydman, itsekin säveltäjä ja muusikko. Trubaduurien ja hovimaalareiden asut ovat mukailleet linnanherrojen ja kuninkaiden vaatetusta, toki halvemmista materiaaleista ja yksinkertaisemmin ommeltuina. Vasta parisataa vuotta sitten, porvariston työnnyttyä rytinällä herrojen ja työläisten väliin, alkoivat taiteilijatkin erottautua isännistään ja mesenaateistaan. Sonnustautumalla rähjäisiin, ”köyhiin” vaatteisiin he tahtoivat osoittaa halveksuntaansa tiukkaa luokkayhteiskuntaa vastaan ja näyttää, ettei menestyminen ole kiinni ulkoisista seikoista. Samaan tavoitteeseen tähtäsi 1800-luvulla myös erään parrakkaan saksalaisherran inspiroima joukko, uusi vasemmisto.

Oli mukana yhteiskunnallisuutta tai ei – kummallisen asun tavoitteena on ollut herättää huomiota ja tehdä selväksi pesäero tavallisiin kansalaisiin. Taiteilija ei tahdo liueta tapettiin. Teakin hämärällä sisäpihalla kaiuttimet tuuttaavat ilmoille samoja listahittejä kuin keskustan seduloissa, mutta tanssilattialla liikkuva väki on kuin toiselta planeetalta. Yksi valssaa tyynesti apinapehmolelu käsivarsillaan, toinen takoo kantapäällään mattoon reikää. Kolmas etenee robottimaisen jäykästi nurkasta toiseen, neljäs huitoo käsillään ilmaan kuin hätistelisi paarmoja hellepäivänä. Dj-kopin edessä neonpinkkeihin, kiiltäviin trikoisiin verhoutunut honkkeli taivuttaa daaminsa niin tiukalle kaarelle, että tämän rastat pyyhkivät lattiaa. Jos tavallinen ringissä tanssiminen on joukkueurheilua, niin nyt seurataan todellista yksilölajia. Sääntöjä siinä ei ole, mutta tyylipisteistä tapellaan.

Seinään nojaileva Antti on taideopiskelijoiden juhlissa ensimmäistä kertaa. Lääketiedettä lukevalle neitsytmatka vaihtoehtobileisiin ei yllättänyt: ennakkoluulot hihhulimeiningistä pitivät paikkansa.

”Eniten tästä tulee mieleen PMMP:n Taiteilia-laulu. Että voi miten söpöä, sinä haluatkin päteä ja onko baskeri kallellaan. Tuntuu siltä, että näiden tyyppien piireissä samanlaisuus on kuolemaa kamalampi kohtalo.”

Stereotypiat osuvat kohdalleen myös Antin omassa opiskelupaikassa: Meilahden kampuksella käytetään siistejä housuja, merkkilaukkuja ja pastellinvärisiä neulepaitoja. Miten taidehörhöön siellä suhtauduttaisiin?

”Pienemmissä porukoissa supateltaisiin, ehkä paheksuttaisiinkin. Mutta tuskin kukaan olisi niin epäkorrekti, että menisi sanomaan mitään tai edes osoittaisi mitenkään huomanneensa jotain poikkeavaa.”

Entä toisinpäin? Burberryn ruutuhuiviin ja kamelinkarvaiseen villakangastakkiin kietoutunutta ei osattaisi Taideteollisessa ottaa edes vitsinä, dokumenttielokuvaohjaajaksi opiskeleva Anssi Pulkkinen arvelee ja Camilla Nenonen myötäilee. Haa! Taideopiskelijoiden hiekkalaatikolle ei siis sovikaan leikkimään, jos kurahousut ovat vääränlaiset. Se siitä suvaitsevaisuudesta.

Naistenhuoneessa haisee hiuslakka. Kirkas valo tekee ihosta kelmeän ja saa vieressäni puuteroivan tytön ärhäkän punaisen peruukin loistamaan kaakeleita vasten. Peilistä näen oman mekko-villatakki-yhdistelmäni, joka pistää silmään yksinkertaisuudellaan. Kauppatieteitä opiskelevalla kaverillani on pikkulaukussaan sydämenmuotoinen strassisolki, joka kerää juhlijoilta muutamia kulmakarvankohotuksia. Punastunut ystävä työntää laukun kainaloonsa ja kääntää solkipuolen kylkeään vasten. Olemme tavallisia, siis erilaisia. Täällä pitäisi kiskaista jalkaansa riemunkirjavat pöksyt, repiä sukkansa rikki ja vetää silmiinsä oranssit viirut.

Värikkäistä lumpuista minimalistiseen mustaan, määritteli eräs Taikin opettaja aikoinaan taideopiskelijoiden ulkonäöllisen kehityskaaren. Viiden–kymmenen opiskeluvuoden aikana riemunkirjaviin, kierrätyskeskuksesta kerättyihin pukineisiin kääriytyneestä taidelukiolaisesta kuoriutuu usein tummiin design-vaatteisiin pukeutuva elitisti, joka kelpuuttaa ainoiksi asusteikseen millintarkasti trimmatun tukan ja paksusankaiset graafikkolasit. Syynä muodonmuutokseen ovat tietenkin ympäristön vaikutus ja aiempien sukupolvien esimerkki, mutta simppelimpään suuntaan siirtyminen on usein myös osa taiteilijaksi kasvamista. Mitä voimakkaammaksi oma ilmaisu kasvaa, sitä vähemmän on tarvetta korostaa itseään taiteen tekijänä.

Nyt ollaan kuitenkin vielä opiskelijabileissä. Graafista suunnittelua opiskeleva Emppu ja valokuvaajaksi tahtova Maria myöntävät, ettei tylsää vaatekertaa ihan heti yhdistetä luovaan luonteeseen. Perustennareihin, farkkuihin ja huppariin sonnustautunut taiteilija saa vakuuttaa töillään enemmän tehdäkseen itsensä ja osaamisensa tunnetuksi.

”Omaperäinen pukeutuja mielletään helposti persoonallisuudeksi, ja sehän on taiteilijalle elintärkeää. Taikkiin päässeet ovat kaikki kuitenkin ihan älyttömän lahjakkaita, joten ei kenenkään arvostus ole ulkonäöstäkiinni. Mun mielestä on mahtavaa, että täällä kaikki saavat pukeutua ja käyttäytyä juuri niin kuin haluavat”, Maria sanoo ja pöyhöttää sotkuista nutturaansa. Kiiltonahkakengistä kaulanauhaan asti mustissa oleva Emppu arvelee, että varsinkin nuorempana moni pönkittää statustaan pukeutumisen avulla.

”Vietin välivuoden kansanopistossa, jossa monen taideopiskelijan tyyli oli tekemällä tehtyä. Siis mallia ’ostin ruman 80-luvun toppahaalarin kirppikseltä, nyt oon taiteilija’. Sellaiset tyypit ovat huvittavia tai säälittäviä. Itse ostan second handia, koska kannatan ekologisuutta ja inhoan kertakäyttöisiä trenditavaroita.”

Muutaman opiskeluvuoden jälkeen pukeutumisesta ei kuulemma enää oteta paineita taidekouluissakaan. Sormet maalissa tai hikisissä harjoituksissa turhan erikoiset vaatteet ovat vain tiellä ja vievät huomion oleellisesta.

”Taide on kaikkein tärkeintä”, Emppu vakuuttaa ja kysyy vessaan tulevalta tytöltä, mistä tämä on ostanut kivan rannekorunsa.

Se on ruotsalaisesta halpaketjusta.